Aamuisia mietteitä

Lueskelin vähän aikaa sitten mun blogin ensimmäisiä postauksia ja sain aika hyvät naurut, tuntuu että siitä olis kulunut puoli ikuisuutta. On vaikeaa samaistua tohon puolentoista vuoden takaiseen Lauraan, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä; nykyään mikään ei voisi olla enemmän tavallista kun mun arki täällä tai miten asiat yleisesti tällä saarella toimii. Ja mitä mä oon tähän mennessä oppinut? Tuhat ja yksi asiaa itsestäni, ihmisistä ja elämästä. Myös Suomea on oppinut katsomaan eri perspektiivistä. Oon oppinut arvostamaan uusia asioita, kuten turvallisuutta, järjestelmällisyyttä ja terveydenhuoltoa ihan eri tavalla, kun siellä asuessani.

Cambridge on ollut mulle omalla tavallaan sellainen onnellisuuden ja turvallisuuden pesä. Mua ei ole koskaan oikeasti pelottanut täällä, vaikka ennen tein pitkiä kävelylenkkejä myöhäänkin yöllä. Monet kerrat oon kävellyt baarista kotiin ja jopa kieltäytynyt, jos joku kaveri on tarjoutunut saattamaan, koska tää on oikeasti sellainen kaupunki, missä maalaisjärkeä käyttäen ei pitäisi joutua vaikeuksiin. Tulin nyt kuitenkin vähän avautumaan eilis illasta, kun sain taas hyvän muistutuksen siitä, miten aina pitää kuitenkin olla varuillaan, varsinkin myöhään ja kun on yksin liikkeellä.

Olin eilen töissä sulkuvuorossa, eli pistettiin pubi puol kaheltatoista kiinni ja lähdin talsimaan kotiin, niin kuin normaalistikin. Olin yli puolessa välissä matkaa, kun tien toisella puolella käveli vastaan kaksi vanhempaa miestä, aika tukevassa humalassa kävely tyylistä päätellen. Perinteiseen tyylin ne rupes vislailemaan ja huutelemaan jotain lemmen lurituksia, pistin musiikit vaan lujemalle enkä kiinnittänyt niihin mitään huomiota, koska tota tapahtuu yllättävän usein kun kävelee viikonloppuna töistä kotiin. Koska se jää aina sille vihellyksen tasolle. Siinä vaiheessa, kun nää äijät vaihto samalla puolelle tietä missä mä kävelin ja lähti kävelemään perään niin rupes vähän kuumottamaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tajusin että oon ainoa ihminen mailla halmeilla.

Kävelin niin nopeasti kun pystyin ja sain pidettyä aika hyvän etäisyyden, koska nää kaks ei humalaltaan päässyt hirveen nopeasti rämpimään. Otin napit pois korvilta ja en oikeen osannut päättä mitä seuraavaksi tekis, koska mua ei oo ennen oikeastaan pelottanut tollaset tilanteet. Nyt mulla oli jotenkin eri fiilis, päässä juoksi ehkä sata skenaariota mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Koska mistä mä tiedän onko ne ensinnäkin kännissä vai aineissa ja heittääkö ne läppää vai meinaaks ne oikeasti tehdä jotain. Olin muutaman kerran jo pyytänyt niitä ystävällisesti painumaan helvettiin, mutta ei auttanut niin päätin ottaa jalat alle ja juoksin koko loppu matkan kotiin.

Säikähdyksellä siis selvittiin (olis varmaan voinut aloittaa tolla lauseella, ihan mutsin sykkeen takia), mutta sai kyllä vähän aikaa prosessoida, että mitä äsken tapahtui. Mun oli tarkotus mennä heti töiden jälkeen nukkumaan, mutta ton adreanaliini piikin jälkeen ei ollut kyllä toivoakaan. Join siinä sitten puol pulloa viiniä ja avauduin kämppikselle, mutta tässä aamu kuudelta vielä kirjoittelen, koska en yksin kertaisesti saa unta.

Kuitenkin, toi mitä äsken tapahtui ei edes ole mitään isoa. Kuinka monelle on oikeasti käynyt tolleen? Ainakin suurimmalle osalle tytöistä ketä mä tunnen. Vislailu, autojen pysähtely ja huutelu on oikeasti tosi yleistä ja se, että joku lähtee seuraamaan ei ole mikään vuoden juttu, edes kuukauden. Vuoden aikana Englannissa ja Walesissa raiskataan noin 85 000 naista, 400 000 kokee seksuaalista häirintää ja joka viides tyttö on kokenut jonkun asteista seksuaalista väkivaltaa. Ja noi luvut on vain raportoituja tapauksia, moni rikos jää vain uhrin ja päälle käyjän väliseksi asiaksi. Ei sillä, että tää Cambridge mitenkään hirveän vaaralliseksi olisi yhtäkkiä muuttunut, mutta mua suututtaa vaan ihan älyttömästi. Joku juoppo sai hyvät naurut, meikäläinen menetti yö unet.

Vaikka mitään ei varsinaisesti tapahtunut, mun on pakko polkea vähän jalalla maata. Tiettyihin kulttuureihin liittyy sellainen rohkea flirttailu ja tyttöjen perään vislailu, mikä on mun mielestä ihan okei. Mutta jokainen täysjärkinen tajuaa, että puolen yön aikaan pimeällä kadulla se ole enään niin hurmaavaa, varsinkin jos kohde tepastelee yksin eikä näytä mitään lämpeämisen merkkejä. Siinä vaiheessa viimestään, kun pyytää jättämään rauhaan niin kyseessä ei todellakaan voi olla väärinkäsitys. Nää kaks ei vaikuttanut olevan niinkään tosissaan, koska ne ei hirveen kauan pysynyt perässä kun rupesin sprinttaamaan. Mä olin onnekas, miljoonat muut ei ollut.

                                                                          XXX