Daika

Hetki ennen kun lähin takasin Englantiin meillä oli aika surullinen tapahtuma kotona. Mun oma pieni Jack Russelin terrieri Daika menehtyi luusyöpään. Daika on ollut koko viime syksyn aika kipeänä kun olin Englannissa eikä eläinlääkärit löytänyt syytä ihmeelliseen tassujen ontumiseen ja alakuloisuuteen. Daikalle syötettiin lääkkeitä niin punkki kuumeeseen kun reumaankin, sillä röntken kuvat eikä verikokeet näyttäneet mitään suuntaa antavaa. Oon potenut hirveän huonoa omatuntoa siitä, etten oo ollut mun sairaan koiran tukena ja turvana sillon kun se on mua eniten tarvinnut. Onneksi mun äiti hoiti Daikaa kun omaa lastaan ja näin hän on saanut osakseen paljon rakkautta ja tukea vaikeimpina päivinään.

Torstai-illalla käytiin eläinlääkärissä äidin ja Daikan kanssa. Vaikka pidän itseäni tukevasti jalat maassa seisovana, niin se pieni hattara-"happy ever after" alitajunnan kolkka piti vielä kiinni siitä, että "nyt vaan haetaan uudet lääkkeet ja löydetään ratkasu tähän vaivaan". Kun näin uudet röntkenkuvat ja tajusin, ettei mitään oo enään tehtävissä niin voisin sanoa että tuntui miten maailma mureni jalkojen alla. Olin edelleen se 12-vuotias lapsi joka juoksenteli Daikan kanssa hippasilla ja otti yöksi peiton alle kainaloon ja nyt jotain elämää suurempaa vääryyttä oli tapahtumaisillaan.

Sain viettää mun Daikan kanssa 7 arvokasta vuotta. Olin niin pitkään halunnut omaa koiraa ja kun olin 12-vuotias mun vanhemmat viimein heltyi ja kävin hakemassa Jyväskylästä mulle oman rakkauspalleron. Lapsena tuli vietettyä Daikan kanssa ihan älyttömästi aikaa ja olin niin ylpeä siitä. "Tää on mun koira. Mun oma". Opetin sille kaikkia hauskoja temppuja ja käytiin Russeli-leireillä yhessä. Tuli myös monet Match Showt ja näyttelyt käytyä, mutta Daika oli vähän liian iso Russeliks niin aika pienellä menestyksellä. Ihan ainutlaatuista aikaa kuitenkin, koska Daika selvästi myös tykkäs näistä tapahtumista. Ja kyllä me kerran voitettiin Match Shown pentusarja :) Rakennettiin faijan kanssa yks kesä meijän mökille hieno agility rata Daikalle ja aika talentti tää mun murunen.

Daika on aina ollu hirveen päättäväinen koira. Alunperinhän mun huoneen lattialla oli söpö hauvapeti, jossa oli tarkotus nukkua, mutta vuoden väittelyjen jälkeen olin aika voimaton kun aina se siinä tyynyn vieressä köllötti kun heräsin! Olin oikeestaan salaa vaan tyytyväinen, koska Daikan vieressä oli tosi mukava nukkua. Ei tarvinnu talvella kuumavesi pulloa ;) Jos palstoille on eksynyte terrierin omistajia niin käsite "kostokusi" saattaa kuulostaa tutulta. Kuuluui mm. Daikan spesiaali ominaisuuksiin :D Kerran pidin faijan koiraa sylissä ja sehän oli niin kauhean väärin, että Daika kipitti mun sukille, suihkautti kuset ja lähti karkuun. Jaahas. Saman käsittelyn sai faijan tyyny kun se lähti mökille kaikkien muiden paitsi Daikan kanssa. Eikä varmana ollu vahinko, ovela kun kettu siis!

Kasvattaja nimi "Diehard" toteutu hyvin Daikan kohdalla, ollaan meinaan aika monta kertaa rimaa hipaistu. Sillon kun Daika oli vielä vauveli niin se meinas jäädä merikotkan kynsiin, mutta mun vanhemmat pääs just siihen väliin. Muistaakseni se seuraili mua varmaan paripäivää, oli aika pelottava otus toi merikotka! Toinen läheltä piti tilanne oli kun temmellettiin mökin rannalla ja tää sankari putos sitten jäihin. Olin jo suurinpiirtein soittamassa mediheliä ja armeijaa, mutta ihan hyvin se osas ite sieltä kömpiä ylös. Nyt se olin varmaan minä kuka seuras Daikaa paripäivää ku hai laivaa. Ison uros ketun kanssa se joutu myös nokat vastakkain ja eikun eläinlääkärille naama kursimaan kokoon ja puolenvuoden sairaspäivät. Oli aika pelottavaa aikaa se, tosin pakko mainita että Daika sen ketun lopulta vei 6-0.

Daika sai olla sen verran onnekas ja pääsi jatkamaan sukuaan. Tiesin aina, että mun Daikasta tulee joku päivä hyvä emo ja sen homman se kyllä täytti niin hyvin kun vaan mahollista. Eihän sitä saanut ees kuselle vietyä, koska vauvoja ei voinut jättää vahtimatta! Kerran pentupesää uhkas sellanen vaara kun "hirmuinen raatokärpänen" ja Daika jahtas sitä just niin kauan kunnes sai kiinni, "ei tollasia mun vauvoja häiritsemään". Muutenhan en oo sitä nähny kärpäsiä pahemmin jahtailevan. Vauvoista kasvoi komeita pikku Jack Russeleita ja pidettiinki niistä yks lopulta :)

Daika on vuosien aikana opettanut mulle ennen kaikkea vastuuta ja huolenpitoa. Ja äidin sanoin "Koira on ystävä,joka ei koskaan tuomitse tai kyseenalaista ja antaa aina anteeksi". Se tiivistää mun mielestä aika hyvin sen, että vaan koira voi antaa sellasta vilpitöntä ja lojaalia ystävyyttä mitä harvoin ihmisistä löytää. Sanonta "Koira on ihmisen paras ystävä" pitääkin siis mun mielestä hyvin paikkansa. Ainakin Daika oli mulle loppuun asti hyvä ja lojaali ystävä. Sillä oli sellanen jännä vaisto, kun olin surullinen niin se monesti hakeutu kainaloon ja pysy siinä niin kauan kunnes halusin itse siitä lähteä.

Nyt on aika kuitenkin mennä eteenpäin ja kasvaa taas tuuman verran aikuisemmaksi. Daika juoksentelee nyt Venlan kanssa koirien luutaivaan vehreillä niityillä ja sielläpä sitten joku päivä jatketaan Daikan kanssa leikkejä.

Halataanhan kaikki tänään niitä rakkaita ja ollaan kiitollisia, että meillä on sellaisia? :)

XXX